Ihmisten mielenterveyden ongelmat ovat lisääntyneet viime vuosina ja trendi näyttää kiihtyvän. Korona-aika on horjuttanut perusturvallisuuden tunnetta ja ihmiset ovat joutuneet olemaan sosiaalisesti erillään toisistaan. Tämä on tullut lisätaakaksi jo olemassa olevien ongelmien ohessa. 

Mielenterveyspalveluista on viime vuosina leikattu, ja päivystyspalveluita lukuun ottamatta, avun piiriin ei pääse ilman lähetettä. Ihmisten mielenterveysongelmat pyörivät viikkoja ja jopa kuukausia byrokratioissa ennen kuin ihmiseltä ihmiselle -kontakti mahdollistuu.

Mielenterveysongelmien räjähdysmainen kasvu alkaa olla kaikkien medioiden otsikoissa lähes päivittäin. Tuntuu siltä, että vaikka ongelma tiedostetaan, siihen ei reagoida. Mielenterveysongelmien hoito on helppo ulkoistaa terveydenhuollon toimijoille, mutta väkisinkin ajatus suuntautuu siihen, mikä tätä pahoinvointia tässä ajassa synnyttää. Lapset ja nuoret voivat huonommin ja huonommin, työikäinen väestö on tiukoilla ja vanhusväestönkin tilannetta kuvataan voittopuolisesti epäinhimilliseksi. Mielenterveyteen voidaan keskeisellä tavalla vaikuttaa terveydenhuollon ”ulkopuolelta” ongelmia aiheuttaviin syihin vaikuttamalla.

Ihmisen toimintaympäristö on edelleen liian sektorimainen: terveydenhuolto ratkaiskoon omat ongelmansa, sosiaalitoimi omansa ja koululaitos omansa. Tarvittaisiin yhteistyötä. Hyvä mielenterveys rakentuu siitä, että hyvän elämän aakkoset hahmotetaan yhteiskunnan eri tasoilla ja tahoilla. Kun nämä perusteet olisivat kunnossa, ne loisivat hyvää tukirankaa psyykkiselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Hyvän mielenterveyden perusteisiin kuuluu, että ihmisellä on kokemus kuulumisesta johonkin itselle tärkeään, kykyyn vaikuttaa ja osallistua ja saada apua oikea-aikaisesti. Yhteenkuuluvuuden- ja arvostetuksi tulemisen tunne syntyy yhteisöissä – toki meillä olisi suvaitsevaisuudessakin vielä opittavaa.

Olen työskennellyt yli 20 vuotta mielenterveystyössä ja yksilön selviytymisen kannalta viimeisimmät vuodet ovat olleet kriittisimpiä. Mielenterveysongelmiin liittyvät tabut ja toissijaisuus verrattuna somaattisiin sairauksiin ovat arkipäivää edelleen, ja se näkyy mm. mielenterveyspalveluiden saavutettavuudessa ja matalan kynnyksen palveluiden puutteena. Mielenterveysongelmiin liittyvä tabu ei ole pelkästään mielenterveyden ongelmista kärsivien asia, vaan sitä ylläpidetään myös hierarkisen palvelujärjestelmän ja asenneilmaston avulla. Peräänkuuluttaisin nyt myös poliittisen tahdon sitoutumista tähän ilmiöön.

Jukka Paappanen
Kuntavaaliehdokas
Psykiatrinen sairaanhoitaja, terveystieteiden maisteri